Melkein viisi vuotta sitten tähän päivään asti olin yksi niistä kourallisista toimittajista, jotka liittyivät senaattoriehdokkaaseen Barack Obama voittoisaa kampanjaa varten Illinoisin osavaltion alaosassa. Kun pomppisimme valtatietä pitkin lukion kuntosalilta ketjuhotellin juhlasaliin, huomasin, että ehdokas oli tulossa Los Angelesiin keräämään varainkeruuta. Olin ilahtunut. Paitsi että asun läheisessä Pasadenassa – voisin tehdä raportteja ilman koneeseen nousemista –, mutta tämä lupasi olla sellainen A-listan tapahtuma, joka olisi hieno juttu tarinassa, jota varten kirjoitin. klubi D. Menin kampanjan viestintäjohtajan luo, Robert Gibbs (nyt Valkoisen talon lehdistösihteeri) ja sanoi: 'Tulisin mielelläni ensi viikon varainkeruutapahtumaan Los Angelesissa.' Sinä ja kaikki muut', hän vastasi hymyillen, joka ei ollut. Meillä ei ole lehdistöä.' Keskustelun loppu. Vaikka olin pettynyt, ymmärsin miksi. Jo tuolloin Obama ja hänen tiiminsä ymmärsivät riskin olla liian tiiviisti sidoksissa Hollywoodiin. Sen lisäksi, että yhteys saisi hänet näyttämään matalalta – showbiz-ehdokkaalta –, hänen asettaminen kaikkien noiden julkkisten joukkoon voisi vahvistaa käsitystä, että tämä tulokas nousi liian korkealle liian nopeasti. Tämä tuo minut Nobelin rauhanpalkinnon luo, jonka Barack Obama voitti perjantaina. Vaikka presidentti puhui kunniasta ystävällisesti - hän kuvaili itseään 'yllättyneeksi ja syvästi nöyryytetyksi' - epäilen, että hänen ja hänen ohjaajiensa on täytynyt turhautua, kun puhelu tuli Oslosta. Voin vain kuvitella vanhempi neuvonantaja David Axelrod pudistaen päätään ja mutisi: 'Juuri mitä tarvitsemme. Eikö skandinaavien pitäisi olla röyhkeitä ja huolellisia?' No kyllä, ovat. Mutta mitä tulee Barackiin, he ovat kuin nörttibloggaajia, joille on myönnetty yleisö Megan Fox. He eivät ole vain hämmästyneitä, he huohottavat. Nyt, kuten monet ihmiset, olen pitkään pitänyt erilaisia ​​Nobel-palkintoja vitsinä – hirveänä. Henry Kissinger sai sellaisen rauhan tekemisestä, kun taas pyhä Gandhi ei - mutta luulin aina, että sen komiteat ainakin teeskentelivät ottavansa pitkän näkemyksen. Valitessaan Obaman Nobel-joutsen sukelsi välittömyyden hukkuvaan altaaseen, joka määrittelee mediakulttuurin, jossa tunnustukset edeltävät todellisia saavutuksia. Muistatko, kun Oasisin piti olla uusi Beatles? Kuten jopa Obama itse on huomauttanut, hän ei ole vielä tehnyt paljon ansaitakseen palkintoa. Ei riitä, että ei ole George W. Bush – ei joka tapauksessa Euroopan ulkopuolella. Toki presidentti on toivon symboli monille ihmisille ympäri maailmaa. Toki hän on pitänyt pari inspiroivaa puhetta – Kairon puhe oli loistava. Toki hän on ilmaissut halukkuutensa keskustella Iranin ja Pohjois-Korean kanssa. Mutta nämä ovat sanoja, eivät tekoja. Hän ei ole vielä sulkenut Gitmon vankilaa, ja mitä tulee hänen suurimpaan sodan ja rauhan päätökseen – mitä tehdä Afganistanissa – hän ei ole vieläkään tehnyt päätöstään. En sano tätä syyttääkseni häntä. Kaveri ei ole edes ollut virassa kahdeksaan kuukauteen, ja hän on myös käsitellyt perinnöllistä taloudellista sotkua. Silti, jos nyt myönnämme Nobel-palkintoja hyvistä aikomuksista, niin eikö minun pitäisi ainakin saada Pulitzer romaanista, jonka aloitin kesällä? Luota minuun, haluan sen olevan klassikko. Palkinnon ennenaikaisuus on vain puolet ongelmasta. Se on myös Obaman kriitikoiden käsissä. Vaikka palkinto ruokkii käsitystä siitä, että hän on pohjimmiltaan poptähti (miettikää niitä tuhoisia McCainin hyökkäysmainoksia hänen vuoden 2008 puheensa jälkeen Berliinissä), se antaa uusia ammuksia Rush Limbaugh, Glenn Beck, ja muut oikeistolaiset agitaattorit, jotka eivät lakkaa väittämästä, että Obama yrittää tehdä Amerikasta eurooppalaisen sosialistisen valtion. Tämä väite on tietysti kalju; Obama on keskustademokraatti, joka on monella tapaa konservatiivisempi kuin pahamaineinen puna-basher Richard Nixon. Mutta ei väliä. Kun se tulee ja mistä se tulee, palkinto voi hyvinkin räjähtää presidentin käsissä vahvistamalla tunnetta, että Obama on pohjimmiltaan enemmän eurovasemmistolainen kuin todellinen amerikkalainen. Hänen kirjassaan 2003 Paratiisista ja vallasta, uuskonservatiivinen kommentaattori Robert Kagan väitti, että Eurooppa on kasvanut niin itsekeskeiseksi ja itsetyytyväiseksi, että se on unohtanut, miten valta todella toimii maailmassa. Nauroin tuolloin – hänen argumenttinsa oli kekseliää ja yksinkertaista – mutta kun kuulin tästä palkinnosta, aloin ajatella, että Kagan saattaisi kuitenkin olla jostain. Epäilemättä rauhanpalkintokomitean jäsenet tunsivat olonsa hyväksi, kun he antoivat Obamalle palkinnon. Tämä päätös ei vain näyttänyt vahvistavan sivistyneet ihanteet, vaan antoi heidän kerrankin tuntea olonsa viileäksi. Pelottavaa on, että he eivät ymmärtäneet, että heidän päätöksensä saattaisi heikentää Obaman valtaa sytyttämällä entisestään hänen vastustajiaan – konservatiiveja. New York Times kolumnisti Ross Douthat hyökkäsi narsistiseen heikkouteensa, kun hän ei kieltäytynyt palkinnosta – samalla kun hän tarjosi satiirisen kohteen niin lihavaksi, etteivät edes Saturday Night Liven ooot voinut missata sitä. Puhu myrkytetyistä omenoista! Jopa presidentin ihailijat sanovat, että hänen pitäisi kieltäytyä siitä. Luota minuun. Nuo vanhat jätkät Oslossa odottavat pitkään, kauan ennen kuin Obama ystävystyy Facebookissa.

Toimituksen Valinta